|
Vappupuhe 2007
Vaalit on pidetty, ja meillä on nyt uusi eduskunta. Heti vaalien jälkeen tarjosi Tilastokeskus sivuillaan paketin tilastotietoa siitä, millaisista ihmisistä tulee edustaja vapaan Suomen vapaissa vaaleissa. Mitä tahansa tämä tilastotietojen pohjalta piirtyvä kuva muistuttaakin, niin "kansalta pienoiskoossa" se ei näytä.
Keskimääräinen kansanedustajaksi valittu on melkein aina työssäkäyvä, kun äänestäjistä työssäkäyviä oli vain noin puolet. Eläkeläisiä, työttömiä ja opiskelijoita ei eduskuntaan valittu juuri lainkaan. Eivätkä eduskuntaan valitut työssäkäyvätkään ole keitä tahansa: keskimääräisen kansanedustajaehdokkaan – siis ehdokkaan - tulot ovat 38.000 euroa vuodessa, eli melkein kaksinkertaisesti keskivertoäänestäjään verrattuna. Mutta tämä ei ole paljonkaan verrattuna kansanedustajiksi valittujen tulotasoon: juuri käytyjen eduskuntavaalien jälkeen meitä "edustavat" henkilöt, joiden palkka oli noin 90.000 euroa vuodessa.
"Hyvätuloiset tulevat valituiksi", toteaa Tilastokeskuskin, ja jatkaa, että "Kokoomuksen ja Suomen Keskustan ehdokkaista enemmistöllä on yli 42 000 euron tulot. Äänestäjäkunnasta vain 9 prosenttia ansaitsee yli 42 000 euroa.”
Lisäksi kansanedustajiksi valikoituu järjestelmässämme enimmäkseen korkeakoulutettuja henkilöitä. Heitä on sekä ehdokkaista että valituista edustajista yli puolet. Kun äänestäjäkunnasta leipänsä ansaitsee perusasteen tutkinnolla n. 40%, niin kansanedustajiksi valituista vain muutama prosentti lukeutui tähän ryhmään.
"Millainen kansa, sellaiset päättäjät", kuuluu puhkikulunut hokema. Miten olisi sen sijaan: millainen järjestelmä, sellainen lopputulos? Onko järjestelmä hyvä, jos se tuottaa tuloksia, joissa rikkaat ja hyvin koulutetut huolehtivat "yhteisistä asioista"?
Vappu on työväen kansainvälinen juhlapäivä. Siksi on syytä kiinnittää huomiota uuden hallituksen ohjelmassa olevaan lauseeseen, joka koskee ulkomaisia luokkatovereitamme. Ohjelmassa sanotaan: “Lisäksi helpotetaan ja lisätään työperäistä maahanmuuttoa niiden osaamiskapeikkojen täyttämiseen, joihin kotimainen työvoima ei riitä.”
Kun avaamme tämän lauseen ja selvitämme sen tarkoittaman politiikan seuraukset, saamme tulokseksi, että Suomen uusi hallitus jatkaa samaa imperialistista politiikkaa kuin aikaisemmatkin hallitukset.
Mitä imperialistista voi olla työvoiman hankkimisella sellaisiin töihin, joita suomalaiset eivät halua tehdä? Näin kuuluu viaton epäily, että taas ne kommunistit liioittelevat. Mutta Metallityöväenliiton jäsenlehti Ahjo kirjoitti viime vuonna otsikolla “Virossa kova pula metallimiehistä” näin:
“Viron metalliyritykset tuovat jo lisätyövoimaa Venäjältä ja Ukrainasta. Työikäisiä on liian vähän. Sama ongelma on kaikissa Viron metalliyrityksissä, kertoo virolaisen metallialan konsernin SRC Groupin toimitusjohtaja Hannes Lilp Tallinnassa. [..]
“Tarttolaisen metallialan konsernin Tarmetecin johtajan Toomas Leppin mukaan työmiesten värvääminen muuttui entistä vaikeammaksi Viron liityttyä Euroopan unioniin. ― Nyt samoista työntekijöistä ovat Viron yritysten lisäksi kilpailemassa etenkin suomalaiset työnantajat. Suomeen lähtevät nuoret ja perheettömät sekä seikkailunhaluiset. [..] Lepp sanoo metallimiesten muuttavan Etelä-Virosta ensin Tallinnaan, jossa palkat ovat Tarttoon nähden jopa kaksinkertaiset, ja sitten Helsinkiin.”
Näin siis Ahjo. Yksin Turun telakan yhteensä 4.000:stä työläisestä noin 15% on virolaisia. Näin ulkomaisten finanssikapitalistien omistama Suomessa sijaitseva telakka vie Virosta sitä työvoimaa, jota Viron oma teollisuus tarvitsisi. Tätä politiikkaa Suomen hallitus aikoo jatkaa ja voimistaa.
Eivätkä suinkaan metallityöläiset ole ainoita haluttuja. Ulkoministeriön internet-sivuilla kirjoitettiin jo pari vuotta sitten näin:
“Viron media on uutisoinut helmikuun aikana toistuvasti virolaisten lääkäreiden muutosta ulkomaille. Eniten pelätään sitä, että Suomi houkuttelee virolaiset lääkärit hellittämään lääkäripulaansa. Pontta näille keskusteluille antoi Kotkan ja Lappeenrannan kaupungin Tallinnassa ja Tartossa järjestämät tiedotustilaisuudet työmahdollisuuksista Suomessa, johon osallistui yli 200 virolaislääkäriä ja lääketieteen opiskelijaa.”
Viron kaltainen Suomea huomattavasti köyhempi maa käyttää omia varojaan kouluttaakseen tarvitsemiaan lääkäreitä. Nämä sitten valmistuttuaan lähtevät lahden taakse työskentelemään yli kaksi kertaa rikkaammassa maassa, jonka ei tarvitse maksaa saamastaan korkeakoulutetusta työvoimasta mitään. Siinä imperialismia käytännössä!
Koulutetut ja muu pääoman tarvitsema työvoima voidaan ottaa, mutta rupusakki jääköön linnakkeen ulkopuolelle! Siinä “työperäisen maahanmuuton” idea pähkinänkuoressa.
Älköön kukaan luulko, että kommunisteilla olisi jotakin ulkomaalaisia työläisiä vastaan. Ei ole köyhempien maiden työläisten vika, jos he haluavat leveämpää leipää – siihen heillä on täysi oikeus, eikä Suomen kaltaisen rikkaan maan asukkailla ole mitään oikeutta kieltää sitä heiltä. Ongelma ei ole ulkomaalainen työläinen vaan kapitalisti, joka pyrkii pelaamaan työläiset toisiaan vastaan käyttämällä elintasoeroja ja kielivaikeuksia hyväkseen, polkeakseen palkkoja ja vaikeuttaakseen työväen järjestäytymistä. Voi kuulostaa vanhanaikaiselta, mutta kaikkien maiden työläisten on pidettävä yhtä ja taisteltava riistäjää, ei toisiaan vastaan!
Ottamalla pari miljardia pörssikapitalistien osingoista voitaisiin hyvin taata kieli- ja muuta tukea maahamme muuttaville ulkomaalaisille.
On hyvä, että Metalliliiton johtaja Vuorenmaa on sanonut, ettei “ammattijärjestöillä ole mitään tuontityövoimaa vastaan, jos työehdot vain täyttyvät.” Mutta oikeat asenteet ovat asiasta vain toinen puoli, ja valitettavasti pitkäjänteisen toiminnan kentällä Suomen ay-liikkeen suuntautuminen ei helpota rasismiongelmaa, vaan ylläpitää sitä: Suomen ay-liike on hyväksynyt suomalaisen kapitalistin kilpalukyvyn siksi rajaksi, jonka ylitse ei työväen etua haluta ajaa, ja näiltä osin Suomen ay-liikkeen liitto rikkaan maan pääoman kanssa suuntautuu köyhempien maiden työläisiä vastaan.
Suurin ongelma nimittäin on itse imperialistinen maailmanjärjestelmä, joka yhä jakaa maita ja kansoja. Toiset ovat raaka-aineita tuottavia, köyhiä matalan teknologian maita, ja toiset rikkaita, korkean teknologian maita. Tätä työnjakoa haluavat maamme valtaeliitti ja sen perässähiihtäjät edelleen vahvistaa ja syventää, panostamalla entistä enemmän “osaamiseen” ja “koulutukseen”, johon köyhillä mailla ei ole mahdollisuutta.
Huoli “kansainvälisestä kilpailukyvystä” oli tapetilla myös viime viikolla, kun Teknologiateollisuus ilmoitti, että se aikoo hakea TES-neuvotteluista liittokohtaista ratkaisua. Kun Teknologiateollisuus on Suomen tärkein vientiala, niin hallituksen oli pakko jo seuraavana päivänä heittää pensselit santaan ja luopua tupohaaveista.
Teknologiateollisuus vaatii nyt irtautumista tupoilusta, sillä sen tavoitteet Suomen työmarkkinoiden uudistamiseksi ovat: "työpaikoilla sopiminen toimivaksi, palkkaus kannustavaksi, korotukset työpaikkakohtaisiksi, työajat tarpeiden mukaan, välilliset työvoimakustannukset pienemmiksi, työrauha varmistettava".
Teknologiateollisuuden mukaan "Vanhakantainen valtakunnallinen sopimusmalli on kankea, eikä sovi tämän päivän kansainvälisesti kilpaileviin yrityksiin. Yritykset ovat erilaisia, eikä niitä voi hallita valtakunnallisilla keskiarvoilla. Työehtosopimusten ns. perälautamallit eivät nykymuotoisina kannusta riittävään aloitteellisuuteen paikallisen sopimisen hyödyntämisessä. On päästävä irti lyhytnäköisestä edunvalvontapolitiikasta.”
Kapitalisti uskaltaa esittää tällaista, koska luottamus ay-liikkeen näköalattomuuteen on luja. Jos olisi selvää, että liittokohtainen sopimus toisi teknologiateollisuuteen suuremmat palkankorotukset ja muut rasitteet kuin tuposopimus, kannatettaisiin epäilemättä tupoa. Kun näin ei ole, niin uskotaan liittokierroksella voitavan ajaa läpi "perälautamallia" murentavaa ratkaisua, joka mahdollistaisi palkan ym. työehtojen määräytymisen entistä enemmän yksittäisen yrityksen kannattavuuden mukaan. Näin palkat joustaisivat myös alaspäin.
Liittokierroksen ja kattavan tupon kohtioissa kiteytyvät kapitalismin vaikeudet, kun se yrittää luovia palkkatyön ja pääoman välisen ristiriidan kurimuksessa. Jos tuposopimus näyttää luovan kaivattua "vakautta", niin tupo on päivän sana, erilaisten solidaarisuusvetoomusten kera: hyvin kannattavien vientialojen työläisten ei pidä ulosmitata tuottavuuden kasvua maksimaalisesti, koska tämä on "epäsolidaarista" huonommin kannattavien alojen työläisiin nähden, jotka eivät voi ulosmitata yhtä suuria korotuksia. Palkkaerot kasvaisivat.
Tässä mallissa työläisten välisiä tuloeroja ei haluta kasvattaa, mutta työläisten ja kapitalistin välisiä tuloeroja halutaan. Ulosmittaamaton tuottavuuden kasvuhan jää riistäjän taskuun.
Toinen, nykyaikaisempi ja "kansainväliseen kilpailuympäristöön" sopivampi malli on nyt tulossa oleva liittokierros paikallisine sopimisineen. Siinä palkankorotukset - tai -alennukset! - määräytyvät työpaikkakohtaisesti, sen mukaan, mitä kukin yksittäinen yritys pystyy maksamaan. On selvää, että toiset pystyvät maksamaan paljon enemmän kuin toiset. Perustelut ovatkin kilpailukyvyn vahvistaminen kansainvälisillä markkinoilla, joka nähdään nykyään ainoaksi keinoksi tuottaa "hyvinvointia ja työpaikkoja".
Tässä mallissa työläisten välisiä palkkaeroja halutaan kasvattaa ja mahdollistaa myös huonommin kannattavien yritysten mahdollisuudet riistoon "kansainvälisessä toimintaympäristössä".
Kumpikaan näistä vaihtoehdoista ei tietenkään kelpaa ratkaisuksi, sillä luonnollisestikin työn ja pääoman ristiriitaa ei pidä pyrkiä hallitsemaan, vaan ylittämään. On tehtävä selväksi, mikä sekä perinteisissä tupoissa että liittokohtaisissa ratkaisuissa on vikana. Tasakorotus-tupon järjettömyys on siinä, että huonommin kannattavat alat joutuvat maksamaan tuottavuuttaan suurempia korotuksia, mikä voi ajaa ne kannattavuusvaikeuksiin ja toiminnan lopettamiseen. Toisaalta vientialojen kapitalistit saavat pitää suhteettomat voittonsa. Liittokierroksen järjettömyys taas on siinä, että se luo hyvin kannattavaan vientiteollisuuteen hyvätuloisen aristokratian.
Molempien ongelmien juuri on, että palkan maksavat aina yksittäiset yritykset omasta pussistaan, ja että jokaisen tuotantoyksikön on tultava toimeen oman tuloksensa perusteella.
Riippumatta siitä, mikä on kunkin yksittäisen laitoksen tuottavuus tai kannattavuus, voitaisiin kansantalouden ylijäämä panna yhteiskunnan yhteiseen pussiin, josta voidaan jakaa tasakorotukset kaikkien sektorien työläisille matalapalkka-aloja suosien. Mutta tämä edellyttää tietysti sitä, että tuotantovälineiden yksityisomistus on hävitetty, ja markkinoiden tilalle asetettu suunnitelmatalous.
Siihen on Suomessa kuitenkin vielä pitkä matka, sillä Suomen ay-liikkeen tunnuksena on “työn ja pääoman sinivalkoinen rintama”. Ensimmäinen tavoite tiellä luokkatietoiseen ay-politiikkaan on sen asian selvittäminen, että suomalaisen työläisen etu ei löydy liitosta suomalaisen kapitalistin kanssa, vaan liitosta muiden maiden työläisten kanssa sekä suomalaista että muunmaalaista kapitalistia vastaan.
|