|
Johdanto
Työtä tehdään entistä tehokkaammin välinein ja keinoin. Tieto ja osaaminen ovat lisääntyneet. Uusi teknologia ja työn tuottavuuden kasvu antaisivat mahdollisuuden parantaa yleistä hyvinvointia, lisätä vapaa-aikaa ja säästää luonnonvaroja. Kapitalismissa työn tuottavuuden kasvun hyödyt jaetaan kuitenkin epätasaisesti ja epäoikeudenmukaisesti.
Äärimmilleen viedyn kilpailun seurauksena työvoimalta edellytetään entistä enemmän koulutusta, joustavuutta ja sitoutumista työnantajien tavoitteisiin. Työtahtia kiristetään. Myös työntekijöiden vapaa-aika pyritään alistamaan vain työn ja kulutuksen tarpeille. Vastikkeeksi kapitalistit tarjoavat alamittaisia palkkoja, pätkätöitä, kireämpää työtahtia, työttömyyden uhkan ja epävarmuuden tulevaisuudesta. Ne vähät välittävät yhteiskuntavastuusta.
Tuotannon yhteiskunnallinen luonne syvenee, mutta päätöksenteko ja työn tulokset keskitetään entistä harvempiin yksityisiin käsiin. Kapitalismin perusristiriita kärjistyy. Tähän liittyy spekulatiivisen pääoman osuuden paisuminen ja talouden kansainvälistyminen. Yhtiöt organisoivat tuotantoa ja markkinoita yhä kansainvälisemmin.
Jatkuva suurtyöttömyys, palkkatulojen kansantulo-osuuden alentuminen, yleinen pahoinvointi työelämässä ja kasvava turvattomuus kertovat siitä, miten markkinoiden vapautta korostava uusliberalistinen politiikka pahentaa ongelmia ja lisää eriarvoisuutta. Myös työsuojelua laiminlyödään jatkuvasti. Riskit ja vastuu työturvallisuudesta siirretään työntekijöille. Työelämän ja yhteiskunnan tervehdyttämiseksi tarvitaan uusia normeja, jotka antavat työntekijöille mahdollisuuden vaikuttaa siihen, mitä, miten ja kenen hyväksi töitä tehdään. Tämä edellyttää myös laajempaa talouden demokraattista sääntelyä ja pääoman vallan rajoittamista.
Työväenluokka on tänään eriytyneempi ja hajanaisempi kuin ennen. Samalla se on laajentunut ja koulutetumpi. Naisvaltaisten palvelualojen osuus on kasvanut. Palkkatyötä tekevä työväenluokka ei omista tuotantovälineitä, mutta sillä on tuotannossa avainasemat, jotka antavat sille mahdollisuuden vaikuttaa ratkaisevalla tavalla sekä omaan asemaansa että koko talouden ja yhteiskunnan kehitykseen. Näihin mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää ammattiyhdistysliikkeen ja koko työväenliikkeen nykyisen tilan ja toiminnan uudelleenarvioimista. Työntekijöiden etujen puolustamiseksi ja nykyisen eriarvoisen ja tuhoisan kehityksen suunnan muuttamiseksi tarvitaan itsenäistä, jäsenvaltaista, solidaarista ja entistä kansainvälisempää kapitalisminvastaista ammattiyhdistysliikettä.
Tulonjako uusiksi
Työelämän perusongelmat kiteytyvät työn ja pääoman välisen tulonjaon muutoksessa. Palkkatulojen osuus kansantulosta on alentunut 1990-luvun alusta noin 10 prosenttiyksiköllä ja voittojen osuus vastaavasti kasvanut. Tämä johtuu siitä, että palkat ovat kehittyneet huomattavasti työn tuottavuuden kasvua hitaammin.
Tuloerot ovat kasvaneet viimeisten 10 vuoden aikana rajusti. Suurituloisin prosentti tulonsaajista on lisännyt reaalitulojaan 300 prosentilla, mutta suurimmalla osalla tulokehitys on polkenut lähes paikoillaan, monilla jopa heikentynyt. Naisten euro on edelleen vain 80 senttiä miesten palkkatasoon verrattuna. Lähes 400 000 pätkätyöntekijän palkkatulot ovat niin alhaiset, ettei niillä tule toimeen. Virallisesti köyhien määrä on noussut yli 600 000:een.
Yritysten voitot ovat kasvaneet. Samaan aikaan yritysten tuloksesta entistä pienempi osa on käytetty työpaikkoja luoviin investointeihin. Yrityksistä on jaettu ulos osinkoina omistajille vuosittain yhtä paljon kuin yritysten voitot olivat yhteensä vuodessa 1980-luvulla. Suuri osa pörssiyhtiöiden voitoista menee osinkoina ulkomaisille sijoittajille.
Tämä tulonjaon muutos on seurausta matalatasoisista tulopoliittisista sopimuksista. Tulopolitiikalla on viety ay-liikkeeltä omat tavoitteet. Samalla on estetty alakohtaisten palkkaus- ja työelämän ongelmien ratkaisemista.
On välttämätöntä muuttaa tulonjakosuhteita korottamalla palkkoja euromääräisesti vähintään työn tuottavuuden kasvua vastaavasti niin, että palkkojen osuus kansatulosta kasvaa. Naisvaltaisten ja pienipalkkaisten alojen palkkoja on korotettava erikseen yli yleisen palkkalinjan. Pitkään kestäneellä tupo-sopimusten kaudella syntyneiden alakohtaisten epäkohtien korjaaminen edellyttää työehtoja parantavia liittokohtaisia sopimuksia. Naisten palkkojen jälkeenjääneisyys on poistettava.
Työehtosopimusten alimpia palkkoja on korotettava euromääräisesti ylempiä enemmän. On säädettävä minimipalkkalaki, jolla taataan 1300 euron palkka kuukaudessa. Osa- ja määräaikaisten työntekijöiden palkkatasoa on korotettava. Vuokratyölle on säädettävä takuupalkka ja ulkomaiselle työvoimalle on taattava sama palkka ja muut työehdot kuin muillekin. Työehtosopimusten vähimmäissitovuutta on vahvistettava ja ay-liikkeelle on annettava kanneoikeus työehtosopimusten valvomiseksi. Työnantajat pyrkivät murentamaan sopimusturvaa työpaikkakohtaisilla sopimuksilla ja muuttamalla yhä suurempi osa palkoista yrityksen suhdanteiden mukaan vaihtelevaksi tulospalkkaukseksi. Tämä kehitys on torjuttava.
Palkkojen korottaminen lisää kulutuskysyntää ja työllisyyttä. Samalla se kasvattaa kuntien ja valtion verotuloja, mikä tuo resursseja palvelujen ja sosiaaliturvan parantamiseen. Palkkojen korottaminen vähentää toimeentulotuen ja muun sosiaaliturvan tarvetta sekä parantaa eläketuloja. Naisten aseman parantamiseksi on jaettava äitiys- ja vanhempainlomien kustannukset tasaisemmin eri alojen työnantajien kesken.
Tulonjakosuhteitten muutos palkkatyöntekijöiden eduksi ei voi toteutua yritysten kilpailukyvyn säilyttämiseen perustuvan tulopolitiikan raameissa. Ay-liikkeen on luotava selkeästi jäsenten etuihin perustuva toimintalinja. Liitokohtaiset kamppailut ja ammattiliittorajat ylittävä solidaarisuus palkkojen korottamiseksi ja työntekijöiden etujen parantamiseksi palauttaisi luottamuksen ay-toimintaan ja vahvistaisi ammattiyhdistysliikettä.
Kuka tarvitsee työttömyyttä?
Tulopoliittisten sopimusten alimittaisten palkankorotusten pääperustelu on ollut väite työllisyyden parantumisesta. Tilastojen mukaan väite ei pidä paikkaansa.
Kokonaistyöttömyys oli vuonna 2006 lähes 400 000, joka on 200 000 enemmän kuin vuonna 1990. Kokonaistyöttömyyden alentuminen johtuu suurimmalta osalta siitä luonnollisesta syystä, että työikäisten ikäluokista poistuneita on ollut huomattavasti enemmän kuin niihin on tullut.
Hallitusten työllisyyspolitiikan merkittävin ”tulos” on työsuhteiden pilkkominen osa- ja määräaikaisiksi sekä harmaitten työmarkkinoitten synnyttäminen. Tämä koskee erityisen laajassa mitassa naisia, nuoria ja maahanmuuttajia.
Matalatasoiset tupo-ratkaisut ja rikkaille annetut verohelpotukset eivät ole tuoneet työpaikkoja. Mittavia voittoja tekevät ja miljardiluokan osinkoja jakavat yhtiöt irtisanovat työntekijöitä. Työnantajat käyttävät suurtyöttömyyttä palkkojen polkemiseen, työntekijöiden alistamiseen ja hiostamiseen. Vastuun suurtyöttömyyden seurauksista he työntävät yhteiskunnalle ja haalivat itselleen voitot osinkoina ja optioina. Työntekijät ovat joutuneet yritysten suhdannepolitiikan maksumiehiksi ja -naisiksi.
Suurtyöttömyyden nujertaminen edellyttää ostovoiman parantamista palkkoja korottamalla. Lumepolitiikan ja työttömyystilastoilla keinottelun sijaan on lainsäädännöllä rajoitettava työnantajien yksinvaltaa ja vahvistettava työnantajien yhteiskuntavastuuta.
Julkiselle sektorille tulee luoda uusia työpaikkoja kehittämällä palveluja ja uutta tuotannollista toimintaa. On luotava uusi aluepolitiikka, jolla luodaan tuotantoa ja työpaikkoja alueille, jossa niitä tarvitaan työllisyyden ylläpitämiseksi ja parantamiseksi. Tässä valtiolla ja kunnilla tulee olla keskeinen rooli.
Irtisanomissuojaa on parannettava tiukentamalla irtisanomisten kriteerejä niin, että kielletään taloudellisiin ja tuotannollisiin syihin vedoten tehtävät irtisanomiset taloudellisesti kannattavissa yrityksissä. Työpaikkoja maasta pois vieviä yrityksiä on rangaistava korkeilla sakoilla.
Nykyisen yt-lain sijaan ay-liikkeelle ja yritysten henkilöstölle on säädettävä paremmat oikeudet estää perusteettomat irtisanomiset ja lomautukset. Osa- ja määräaikaisten työsuhteitten sekä vuokratyön käyttöä on rajoitettava. Irtisanomissuoja on nostettava muiden EU-maiden tasolle.
Työnantajien taloudellista vastuuta työttömyyden kustannuksista on lisättävä. Työttömyysturvan tasoa on huomattavasti korotettava ja säädettävä työllistämisvelvoite, joka takaa työpaikan 6 kuukautta työttömänä olleille. Pääomien maastavientiä on rajoitettava. On myös kiristettävä yritysten ja pääomatulojen verotusta. Työttömyysturvan työssäoloehto on palautettava kuuteen kuukauteen. Työttömyysturva ei saa riippua puolison tuloista. Työttömyysturvalla ei saa teettää töitä vaan työstä on maksettava aina kunnon palkka.
Työaika 30 tuntiin viikossa ansioita alentamatta
Suurtyöttömyyden pitkittyminen, jatkuva rationalisointi ja teknologian uusiutuminen, työvauhdin kasvu ja hiostaminen työpaikoilla, loputtomat joustovaatimukset sekä lisääntynyt työn kokonaisrasittavuus ovat tehneet työajan lyhentämisen välttämättömäksi.
Työaika jakautuu epätasaisesti työikäisen väestön kesken. Suuri osa on vailla työtä, osalla työntekijöitä on liikaa työtä, osa-aikaiset ja pätkätyöntekijät ovat vajaatyöllistettyjä. Työssä uupuminen ja sairauspoissaolot lisääntyvät. Tämä koskee erityisesti julkisia palveluja. Useimmat eivät jaksa työssä eläke-ikään asti. Työn rasittavuus vaikeuttaa myös työn ja perhe-elämän yhteensovittamista.
SKP laati jo 1990 luvun alkupuolella ohjelman ja lakiesityksen työajan yleisestä lyhentämisestä kuuteen tuntiin päivässä ja 30 tuntiin viikossa ansiotasoa alentamatta. Esitys on entistäkin ajankohtaisempi. Sen toteuttamiselle on olemassa taloudelliset ja tuotannolliset edellytykset.
Työajan lyhentämisen välttämättömyys on työntekijöiden näkökulmasta selvä ja perusteltu. Kyse on työn jakamisesta tasaisemmin työntekijöiden kesken ja tulojen jakamisesta tasaisemmin. Työajan lyhentäminen muuttaa myös työn ja pääoman välistä tulonjakoa työntekijöiden hyväksi. Pätkätöitä tekeville on annettava mahdollisuus kokoaikaiseen työhön.
Työajan lyhentäminen on työväenliikkeen perinteinen suuri uudistustavoite. Sen toteuttaminen tarjoaa myös tämän päivän ammattiyhdistysliikkeelle vision ja tehtävän, joka ammattiyhdistysliikkeen johdolta on nyt hukassa. Työaikaa lyhentämällä voidaan luoda työelämään uudet normit ja poistaa monia ongelmia. Se antaa lisää aikaa perheelle, itsensä kehittämiselle ja harrastuksille. Työajan lyhentämisen ja töiden uudelleenjakamisen myötä paraneva työllisyys vahvistaa työntekijöiden asemaa työnantajien ylivaltaa vastaan.
Demokratia työelämään
Työntekijöiden mahdollisuudet vaikuttaa oman työnsä ehtoihin, työn tulosten käyttöön ja työnsä sisältöön on yhteiskunnan kehityksen keskeisiä haasteita. Työlainsäädäntö ei anna työntekijöille riittävää suojaa työnantajien mielivaltaa vastaan. Yhteistoimintalaki on käytännössä irtisanomislaki, jonka vaatimattomat neuvotteluvelvoitteet täytettyään työnantajat voivat toteuttaa irtisanomiset ja muut toimet miten haluavat.
Vuokra- ja pätkätyösuhteissa vallitsee muita vajaammat työelämän oikeudet ja työpaikkoja on alettu siirtää lisääntyvässä määrin halpatyövoiman maihin. Irtisanomisten ja työttömyyden uhkaa hyväksi käyttäen työnantajat painostavat työntekijöitä palkkojen, työaikojen ja muiden työehtojen joustoihin. Joustovaatimukset ovat johtaneet jopa siihen, että työntekijät joutuvat uhraamaan henkilökohtaisen elämänsä ja perheen edut niiden edessä.
Henkilöstön vähentämiset, rationalisoinnit ja hiostus työpaikoilla ovat ajaneet työntekijöitä kestokyvyn äärirajoille. Pelolla johtaminen on nykyään yleinen tapa ja liiketaloudellisten tavoitteiden tunkeutuminen myös julkisiin organisaatioihin on tuonut kovat menettelytavat myös kuntien ja valtion toimintaan. Työnantajat toteuttavat hajota ja hallitse menetelmiä laajasti, josta kärsivät erityisesti vuokra- ja pätkätyöntekijät. Työperäisen sairastamisen voimakas lisääntyminen ja työtyytymättömyyden yleistyminen ovat oireita laajasta ja syvällisistä ongelmista työelämässä.
Ay-liikkeen johdon sopeutuminen tupo-järjestelmään on edesauttanut työnantajien mielivallan lisääntymistä ja estää vastarinnan järjestämistä. Myös työpaikkojen pirstominen ja hajauttaminen ovat vaikeuttaneet työntekijöiden oikeuksien valvontaa. Työnantajien ajama itsensä työllistämisen ja yrittäjätyöntekijämallit heikentävät työtekijäoikeuksia entisestään.
Työntekijöiden oikeuksia saada tietoa, kokoontua ja tehdä esityksiä yrityksen ja työpaikan asioista on laajennettava. Samalla on vahvistettava luottamusmiesten asemaa ja kehitettävä työntekijöiden yhteistä toimintaa, joka ei rajoitu vain edustajien kautta tapahtuvaan vaikuttamiseen. Tarvitaan lainsäädäntöä, joka rajoittaa työnantajien työnjohto-oikeutta.
Ay-liikkeen toimintaoikeuksia on parannettava. Lakko-oikeutta ei saa rajoittaa ja lakkosakkoja on alennettava. Työn sisältöjen kehittyminen ja henkisen työn osuuden lisääntyminen asettaa uusia vaatimuksia aineettomien etujen puolustamiselle. Työsuojelussa on vahvistettava työnantajien vastuuta. Demokratian ulottaminen työelämään edellyttää suurpääoman vallan rajoittamista ja ay-liikkeen toimintaa työntekijöiden etujen ajamiseksi.
Julkista sektoria kehitettävä
Julkisen sektorin rooli suhteessa tuotantoon ja työelämään on monitahoinen. Sen tuottama koulutus, terveydenhuolto ja lasten päivähoito luovat kansalaisille edellytyksiä työhön osallistumiseen ja sen välillinen merkitys tuotannolle on korvaamaton.
Julkisen sektorin merkitys työllistäjänä ja myös työelämän kehityksen kannalta on suuri. 1970-luvun puolivälin jälkeen julkisen sektorin työpaikat lisääntyivät yli 200 000:lla aina 1990-luvun alkupuolelle asti. Vaikka julkista sektoria on sen jälkeen supistettu ennen muuta vähentämällä kuntien valtionosuuksia ja työpaikkoja, työllistävät julkisyhteisöt nykyään yli 600 000 ihmistä, josta julkiset palvelut yli 550 000. Kunnissa on yhteensä noin 430 000 työntekijää.
Julkinen sektori on leimallisesti naisvaltainen. Kuntien henkilöstöstä kolme neljäsosaa on naisia. Julkisen sektorin palveluilla on olennaisen tärkeä merkitys naisten aseman ja perheiden hyvinvoinnin kannalta.
Kunta- ja palvelurakennehankkeessa ei ole otettu huomioon julkisen sektorin merkitystä koko työelämän ja yhteiskunnan kehitykselle. Kunnallisten palvelujen laajenevalla kilpailuttamisella, ulkoistamisella ja yksityistämisellä pyritään heikentämään näiden naisvaltaisten ja matalapalkkaisten alojen työehtoja, vähentämään työpaikkoja sekä rajoittamaan työntekijöiden ja asukkaiden vaikutusmahdollisuuksia.
Julkisen sektorin osuuden jatkuva supistaminen ja yksityistäminen on pysäytettävä. On ryhdyttävä uudelleen kehittämään valtion yritystoimintaa ja julkisia palveluja. Niistä tulee luoda vaihtoehto markkinaehtoiselle yksityiseen voitontavoitteluun perustuvalle taloudelle. Valtion ja kuntien toimialaa on laajennettava työllisyyden ja julkisen sektorin rahoituksen turvaamiseksi. Tämä on tärkeää myös maahanmuuttajien ja muiden nykyisin vaikeasti työtä saavien työllistämiseksi.
Kuntien palveluja ja työntekijöiden työhyvinvointia on parannettava palkkaamalla lisää henkilöstöä. Alle kouluikäisten päivähoito on toteutettava kuntien omana toimintana ja perheiden oikeus lasten päivähoitoon on turvattava. Kunnallista päivähoitoa on kehitettävä paremmin vastaamaan vuorotyötä ja muita epätyypillisiä työaikamuotoja tekevien perheitten tarpeita. Kuntien työntekijöiden palkkoja on korotettava ja naisten palkkojen jälkeenjääneisyys on poistettava. Kuntien tulee ryhtyä edelläkävijöiksi työajan lyhentämisessä. Kaikki tämä edellyttää myös kuntien valtionosuuksien korottamista ja pääomatulojen saattamista kunnallisveron piiriin.
Globalisaation haasteet
Kapitalistinen globalisaatio perustuu pääoman voittojen maksimointiin. Ylikansallinen pääoma ei tunne rajoja eikä tunnusta työntekijöiden oikeuksia. Se pyrkii keinoja kaihtamatta tavoitteisiinsa. Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan sosialististen maiden vastavoiman katoaminen on osaltaan vaikeuttanut työväen etujen puolustamista.
Ylikansallinen pääoma riehuu lähes valtoimenaan. Suurten ylikansallisten yhtiöiden ja kansainvälisesti toimivien suursijoittajien valta on kasvanut. Euroopan unionin uusliberalistinen politiikka, lainsäädäntövallan siirtyminen yhä enemmän EU:lle ja työmarkkinoiden muutokset EU-alueella vahvistavat pääoman mahtia.
Toisaalla operoivat suuret kansainväliset yhtiöt ja valtavat pääomaliikkeet ja toisaalla liikutellaan työpaikkoja sinne missä halpaa työvoimaa tarjotaan runsaasti ja missä työntekijöiden oikeuksia on helpompi polkea. Erityisesti kehitysmaissa työntekijöiltä puuttuvat usein alkeellisimmatkin oikeudet. Niissä käytetään laajasti hyväksi myös lapsityövoimaa.
Globaali kapitalismi on uhka koko ihmiskunnan tulevaisuudelle. Se kiihdyttää ilmastonmuutoksen kaltaisia globaaleja uhkia. Imperialistiset suurvallat ovat valmiita käyttämään sotaa keinona hallita energiaa ja muita luonnonvaroja. vallanpitäjät yrittävät saada tälle tuhoisalle politiikalle myös työväen tukea vetoamalla harhaanjohtavasti kilpailukyvyn oppeihin ja lietsomalla kansallisuuksien ja kulttuurien välisiä vastakohtia.
Pääomaliikkeitä on rajoitettava ay-liikkeen toiminnalla, valtion lainsäädännöllä ja kansainvälisin sopimuksin. Pääomaliikkeiden rajoittamiseksi on säädettävä valuutanvaihtovero, ns. Tobinin vero.
Ay-liikkeen on otettava yhteiseksi kansainväliseksi tehtäväksi työvoiman polkumyynnin estäminen ja kamppailu työajan lyhentämiseksi. Harmaat työmarkkinat on kitkettävä ankarilla sanktioilla ja estettävä yli rajojen operoivien yritysten keinottelu työvoiman hinnalla. Ammattiliitoissa on kehitettävä maahanmuuttajien etujen valvontaa ja puolustamista.
Ammattiyhdistysliikkeen tulee olla myös rauhanliikettä. On toimittava sotaa ja asevarustelua vastaan. Samalla ay-liikkeen tulee kehittää toimintaa ympäristön suojelemiseksi ja talouden ekologisen rakennemuutoksen toteuttamiseksi. Energiaa säästävän teknologian kehittäminen ja uusiutuvan energian käytön edistäminen on myös ay-liikkeen jäsenten etu ja edistää työllisyyttä.
Ay-liike taistelevaksi ja jäsenvaltaiseksi
Ay-liikkeen johdon sitoutuminen kilpailukykyideologiaan, tulopolitiikkaan ja EU-linjaan, joiden sisältönä on yritysten voittojen kasvattaminen ja työväenliikkeen sopeutuminen on johtanut työntekijöiden aseman heikentymiseen. Samalla se on vienyt ay-liikkeen kriisiin ja heikentänyt vasemmiston vaikutusta koko yhteiskunnassa.
Ay-liike on pahasti rapautunut. Sen johto ja toimitsijat ovat etääntyneet jäsenistä. Ammattiliitot menettävät jatkuvasti jäseniä. Ay-liikkeen ulkopuolella toimiva yksityinen työttömyyskassa on nykyään suurin työttömyyskassa. Lähes 200 000 työntekijää on kokonaan työttömyyskassojen ulkopuolella. Työpaikoilla työnantajien ote vahvistuu.
Ay-liikkeellä on suuria haasteita, mutta siltä puuttuvat oma visio ja konkreettiset tavoitteet. Pyrkimykset yhdistää ammattiliitot suurliitoiksi ovat omiaan vain pahentamaan tilannetta keskittämällä valtaa pienempään piiriin, lisäämällä ay-liikkeen byrokraattisuutta ja syventämällä kuilua jäsenistöön. Ammatillisten keskusjärjestöjen tilanne on varoittava esimerkki siitä, mihin tällä tiellä ollaan menossa.
Edunvalvonnan haasteet ovat laajentuneet yli perinteisen ay-toiminnan puitteiden ja entistä kansainvälisemmiksi. Samaan aikaan edunvalvonta vaatii entistä enemmän työpaikkatason aktiivisuutta. Pelkkä edustuksellinen ay-toiminta ei riitä.
Työnantajat ovat pirstoneet työyhteisöjä ja voimistavat työntekijöiden keskinäistä kilpailuttamista. Työntekijöiden keskinäistä yhteistyötä ja solidaarisuutta rakentavan ay-toiminnan tarve kasvaa.
Ay-liikettä on kehitettävä yhteiskunnallisena uudistusliikkeenä, joka yhdistää palkkatyöntekijöiden voimia yli ammattiryhmien ja kansallisten rajojen. Ay-liike ei saa rajoittua vain työssä olevien etujen puolustamiseen vaan sen tulee toimia myös työttömien, nuorten, eläkeläisten ja muiden vähävaraisten oikeuksien puolesta. Ay-liikkeen tulee ryhtyä aloitteellisesti kehittämään yhteistyötä kansalaisliikkeiden kanssa kaikilla tasoilla.
Ay-liikkeen on lunastettava uudelleen työntekijöiden laajempi luottamus puolustamalla jäseniään kaikissa tilanteissa ja järjestämällä kamppailua oikeudenmukaisemman tulonjaon, työajan lyhentämisen ja työntekijöiden vaikutusmahdollisuuksien puolesta.
Ay-liike on demokratisoitava. Johtajavaltaisuuden ja keskittyneisyyden sijaan tarvitaan työpaikkatason aktiivisuutta ja toimintaa. Kenttätason toiminnan taloudellisia edellytyksiä on parannettava. Jäsenten vaikutusmahdollisuuksia on radikaalisti parannettava muun muassa jäsenäänestyksiä käyttäen. Ay-liikkeen tulee panostaa aktiiviensa koulutukseen työväen luokkaetujen näkökulmasta. On lisättävä ja parannettava tiedottamista.
On kehitettävä ammattiyhdistysliikkeen kansainvälistä yhteistyötä ja solidaarisuutta. On otettava käyttöön rajat ylittävät toimet työvoiman polkumyynnin estämiseksi ja myös kehitysmaiden työläisten oikeuksien turvaamiseksi. On kehitettävä ay-liikkeen keinoja valvoa ylikansallisten yhtiöiden toimintaa.
Työelämän ja ay-liikkeen tilanne on haaste kehittää myös kommunistien aktiivisuutta ammattiyhdistysliikkeessä. Kommunistit puolustavat ay-liikkeen itsenäisyyttä ja jäsenten oikeuksia ay-liikkeessä. Samalla kommunistit pyrkivät yhdistämään ay-liikkeen voimia kamppailussa työntekijöiden oikeuksien puolesta, politiikan suunnan muuttamiseksi, suurpääoman vallan rajoittamiseksi ja tien avaamiseksi ulos palkkatyöntekijöiden riistoon perustuvasta kapitalistisesta järjestelmästä.
(Kommentit ja esitykset tähän luonnokseen SKP:n 9.-10.6.2007 pidettävän edustajakokouksen asiakirjaan pyydetään toimittamaan toukokuun loppuun mennessä SKP:n toimistoon.)
6.5.2007
|