|
Kuljetusalalla ongelmana työehtosopimusten noudattamatta jättäminen
Kuljetusalan maine työolojen suhteen on huono. Autoalan työehtosopimukset ovat kuitenkin laadullisesti kehittyneet huomattavasti. Linja-autolakon jälkeen työsopimukset ovat pääsääntöisesti olleet vähänkin suuremmissa yrityksissä kokopäiväisiä. Viiden tunnin pakollisesta yölevosta on siirrytty huimaan 9 tunnin yöuneen, ja mielivaltaiset päivää pidentävät palkattomat tauot on supistettu yhteen tunnin ja vartin mittaiseen palkattomaan taukoon. Työvuorot ovat edelleen täysin epäsäännölliset, mutta alakin on kieltämättä hieman poikkeuksellinen, enkä usko, että tavanomaiseen 8 tunnin päivään tai säännölliseen vuorotyöhön päästään.
Alan ongelma ei siis ole työehtosopimus sinänsä. Ongelma on se, ettei sitä noudateta. Tällä hetkellä Turun kilpailutettuja bussilinjoja ajaa yksi ainut yritys, joka noudattaa sekä työlakia että työehtosopimusta. Olen yksi niistä tyytyväisistä, jotka saavat palkkansa oikein. Hieman yksinkertaistaen loput yrityksistä maksavat palkat väärin tai rikkovat muilla kekseliäämmillä tavoilla lakia ja työehtosopimusta. Yksi yritys on ollut vuosikaudet riesana kilpailutuksissa työntekijöiden aseman vuoksi. Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliitto pommittaa juuri tätä yritystä siksi, että firman toimitusjohtaja rikkoo lakia erityisen räikeästi ja piittaamattomasti sekä kikkailee erilaisten yhtiöjärjestelyjen avulla.
Kyseinen yritys ei kuitenkaan ole mitenkään muuten ainutlaatuinen. Kaupungin joukkoliikennettä on viime vuodet hallinnut tarjousyhteenliittymä. Viidestä yhtiöstä muodostuva rypäs sopii keskenään kilpailutarjoukset ja jakaa keskenään voitetut linjat. On epäiltävissä, että tämä ei ole ainut asia, mistä yritykset sopivat. Palkanmaksukäytäntö, tai oikeammin maksamattajättämiskäytäntö, on yrityksissä hämmentävän yhtenevä. Niin sanottu paikallinen sopiminen ei siis ole autonkuljettajille mikään uusi asia.
Aloilla, joilla palkkaus perustuu pitkälti vuorolisiin, voidaan pelkillä työvuorojärjestelyillä helposti pudottaa bruttopalkkaa 500-600 euron verran kuukaudessa. Perheellinen ja velkainen työntekijä tulee ajatelleeksi tätä muutamankin kerran, ennen kuin menee toimitusjohtajan puheille maksamattomien kymppien takia. Tällaisessa tapauksessa luottamusmies on täysin voimaton, jos yrityksessä edes on sellainen. Ylipäätään tällaisissa firmoissa luottamusmiehen ja työsuojeluvaltuutetun tehtävä on useimmiten melko nimellinen. Tämä ei ole luottamushenkilöiden vika, vaan järjestyksen, joka evää käytännössä kaikki valtuudet puuttua ulkopuolelta epäkohtiin. Ammattiliittokaan ei pysty puuttumaan asiaan, ennen kuin työntekijä riitauttaa asian henkilökohtaisesti. Käytännössä uhri joutuu siis itse suorittamaan esitutkinnan ja syytteen nostamisen.
Tämä järjestely on pyhä. Vaikka yritykset vakuuttavat noudattavansa lakeja, ne vastustavat neuvottelupöydissä kiivaasti luottamusmiesten ja liiton toimitsijoiden valtuuksien laajentamista tai edes nykyisten valtuuksien säilyttämistä. Suurissa yrityksissä järjestäytymisaste on parempi, eikä työntekijän tai luottamusmiehen tarvitse asioida suoraan omistavan luokan kanssa. Kommunikointi ei tapahdu huutamalla, eikä työntekijää rangaista siitä, että hän haluaa palkkaa työstään. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö suuret yritykset yhtä lailla haluaisi siirtyä paikalliseen sopimiseen. Suurilla yrityksillä ei ole sakkojen ja työtaistelun mahdollisuuden vuoksi varaa temppuilla samalla tavalla kuin pienillä. Juuri siksi maksimaalinen voitto työntekijää kohden on pienempi kuin nyrkkipajoilla, jotka siirtävät oikeudenkäyntikulut ja sakot työntekijän maksettavaksi, tai oikeammin laskevat, että työehtosopimuksen rikkominen pitkällä aikajaksolla on yksinkertaisesti kannattavampaa kuin sen noudattaminen, jos jokaiselta työntekijältä otetaan tarpeeksi. Suurilla yrityksillä on varmasti yhtäläinen kiinnostus voiton kasvattamiseen samanlaisilla keinoilla, kunhan keinot laillistetaan.
Kuljetusalalla on vaikea kuvitella Kiina-ilmiötä. Sillä tai joukkoirtisanomisilla uhkailu on kuitenkin joillakin aloilla saanut työntekijät jossain määrin hyväksymään ajatuksen paikallisista ratkaisuista. Työnantajat uskotellevat, että työelämä olisi jotenkin ratkaisevasti muuttunut siten, että työntekijäpuolen olisi oman etunsa vuoksi pakko suostua jatkuviin yksipuolisiin myönnytyksiin. Jos taivutaan yleisesti malliin, jossa työnteettäjä pystyy taloudellisilla verukkeilla määräämään palkan ja istuttamaan luottamusmiehen paikalle oman suojattinsa, on typerää ajatella, että kehitys pysähtyisi siihen.
Turun seudulla työnantajat voivat periaatteesta jättää maksamatta päivärahoja tai ylityökorvauksia. Syrjäseuduilla pienet yritykset eivät maksa niitä, koska niillä ei yksinkertaisesti ole enää varaa maksaa. Pienyrittäjien ymmärrettävä toivomus työntekijäkulujen osittaisesta siirtämisestä yhteiskunnalle on väkivaltaisesti vaiennettu, ja suuryritysten etua ajavat työnantajapuolen edustajat uskottelevat, että yrittäjän etu on itsenäisempi sopimusratkaisu. Tähän lankaan monet pienyrittäjät todennäköisesti menevät ikään kuin se muuttaisi jotain. Mutta jos uusi järjestys toteutuu, suuryritykset saavat hyvin nopeasti monopoliaseman ja elävät kuin pellossa. Pienyritykset tapetaan, ne sopivat kenties alistettaviksi nöyriksi alihankkijoiksi.
Työtaistelu ja lakkouhka ovat perinteisesti käytettyjä sanoja, joilla on epämiellyttävä vivahde. Jos työntekijä haluaa säilyttää oikeutensa, ei lakossa kuitenkaan ole kyse uhkailusta vaan pakosta. Toinen työnantajapuolen lempifraaseista on työrauhavelvoitteen rikkominen ja lakon laittomuus. Näitä termejä käytetään lähes jokaisen lakon tai ulosmarssin yhteydessä. Mutta jos työnantajapuoli järjestelmällisesti rikkoo työehtosopimuksia, laiminlyö työsuojelun tai suoranaisesti kiristää työntekijöitä, voidaan syytöstä työrauhavelvoitteen rikkomisesta käyttää oikeutetusti myös työnantajaa kohtaan. Karkeasti ilmaistuna: jos palkkaa ei makseta, ei työtäkään mielestäni pidä tehdä.
|