|
94 vuotta luokkasodasta -tilaisuudessa
LUOKKATAISTELU 1918 JA 2012
Miettikäämme alkajaisiksi muutama sanaa, käsitettä, jotka ovat olleet työväenliikkeessä ahkerassa käytössä:
mitä ovat yhteiskunnalliset luokat?
entä luokkataistelu? Keitä vastaan taistelemme silloin kun luokkataistelemme?
sosialismi - niin juuri, siitähän tässä on kysymys. Mutta mitä se on?
luokkatietoisuus? Kuka siitä vielä jaksaa puhua? Kysymme: mitä tiedämme silloin jos luokkatiedämme?
Tässä joukko kiperiä kysymyksiä, joihin vastaamiseen on ennättänyt kulua jo parisen sataa vuotta. Mielenkiintoisia kysymyksiä, jotka edellyttävät vastaajaltaan tarkkaa harkintaa ja käsitteiden punnintaa.
Kiehtovia ne ovat myös siksi, että hyvin harvoin niitä ruoditaan politiikan käytännöissä, juuri siinä maailmassa, jossa luokkataistellaan. Aikaa käsitemäärittelyille on kovin nirkoisesti, mikäli halutaan maailman muuttamista tässä ja nyt. Politiikkaa vie helposti mukanaan ja syvemmät mietteet seuraavat jäljestäpäin.
Tuskinpa käsitemäärittelyt kiinnostivat työväkeä 1900-luvun alkutaipaleen luokkakamppailussa. Aika oli raskaana muutoshalusta. Epäoikeudenmukaisuus oli kouriintuntuvaa ja yhteinen etu kutsui barrikadeille.
Tammikuun 27. päivänä 1918 hulmahti punainen lyhty Helsingin työväentalon tornissa - merkkinä siitä, että työväen vallankumous oli käynnistynyt. Punakaarti oli ryhtynyt riisumaan suojeluskuntia aseista.
Vallankumous näytti välttämättömältä. Vuosisadan vaihteessa kansa oli jakautunut. Vastakkain olivat omistava ja ei-omistava väestö. Taustalla vaikutti maa- ja teollisuustyöväen määrän merkittävä kasvu.
Teollinen kapitalismi oli synnyttänyt eriarvoisuutta ja suoranaista hätää. Teollisuuskeskukset imivät puoleensa työläisiä, jotka tekivät nälkäpalkalla pitkää työpäivää. Maaseudun torpparit elivät isäntien sokean mielivallan alaisina vailla oikeuksia, vailla suojaa.
Työväen vallankumous oli merkittävä hetki Suomen historiassa. Oiva esimerkki luokkataistelusta. Sanasta, jonka merkitystä seuraavassa arvioimme. Punakapinan aikana tuskinpa kukaan jaksoi kiinnostua käsitteistä ja sanoista. Tärkeintä oli aseiden kritiikki, ei kritiikin aseet. Luokkataistelua käytiin, sitä ei määritelty.
Mutta kaikesta huolimatta on tähdellistä tuntea käsitteet ja sanojen merkitykset. Työväenliike ei ole vain liikettä taistelukentillä ja lähimaastossa, vaan myös ajatuksen liikettä. Tämän ymmärtämiseksi teemme aikasiirtymän 1800-luvulle. Täältä löydämme nuoren Karl Marxin ja kuuntelemme hänen arvioitaan kapitalismista ja työväenluokasta.
Kolmekymppinen Marx kirjoitti, että kapitalismi tuottaa omat haudankaivajansa. Kapitalismi synnyttää vastakohtansa, vallankumouksellisen proletariaatin. Tälle luokalle Marx povasi historiallista tehtävää ja velvollisuutta murskata kapitalismin sidospuut.
Marxin mukaan kapitalismi on siitä erikoinen yhteiskunta, että se tuottaa ennen näkemätöntä vaurautta, mutta samalla sulkee onnen ulkopuolelle suuren joukon ihmisiä. Marx piti itsestään selvänä, että yhteiskunnalliset luokat ovat vastakohtaisia. On kyse sovittamattomista luokkaeduista. Pääoman etu vastaan työväenluokan etu. Marx kirjoittaa:
”Erilliset luokat muodostavat luokan ainoastaan sikäli kuin heidän on käytävä yhteistä taistelua toista luokkaa vastaan.”
Mutta onko työväenluokka vain haudankaivaja? Mitä tekee haudankaivaja? Haudankaivajan löydämme kirkkomaalta kaivamassa maakuoppaa vainajille. Haudankaivaja lienee sukua ojurille, joka osaa leikata ojan reunat runsain ja säännöllisin viilloksin. Haudankaivaja tekee tilaa ja odottaa, jotta voisi myöhemmin täyttää kaivannon. Tarkkaan ottaen haudankaivaja odottaa, että joku jossain kuolee. Vasta tämän jälkeen alkavat hänen puuhansa.
Marxin vertaus näyttää pahasti ontuvan. Eihän työväenluokka odota, että kapitalismi kaatuu ja ryhtyy kaivuupuuhiin vasta tämän jälkeen. Proletariaatti ei ole vain kuolleen kuoppaaja kalmistolla, vaan raadollisella tavalla myös viikatemies. Työväenluokka ei vain odota, vaan myös taistelee.
Kapitalismi ei tuhoudu automaattisesti omiin ristiriitoihinsa, vailla inhimillistä kosketusta. Kapitalismi ei ole kuollut keho ja työväenluokka vain ojuri, joka ohjaa kuolonuhria pois näkösältä. Proletariaatti ei vain hautaa, vaan myös rusentaa ja murskaa.
Saivartelemmeko? Kenties, mutta tästä kaikesta on kuitenkin syytä muistuttaa, sillä puhuminen luokkataistelusta on turhaa löpinää, mikäli koemme, että kapitalismi kaatuu automaattisesti omaan mahdottomuuteensa. Ei ole ennalta määrätty, että kapitalismi väistyy ja sosialismi voittaa. Tie sosialismiin ei etene kuin juna kiskoillaan kohti päämääräänsä. On tehtävä jotain myös itse.
Ken uskoo automaatioon, hänen ei tarvitse tehdä mitään. Ei käydä luokkataistelua eikä kehittää luokkatietoisuuttaan. Ihminen, joka uskoo kapitalismin automaattiseen tuhoon, tyytyy mielessään hoilaamaan:
”kyllä te vielä näette, kuinka tässä tulee käymään”
”odottakaa vain, kyllä sosialismi lopulta kuitenkin voittaa”
”katsotaan vain, niin kapitalistit saavat vielä kyytiä”
Filosofit kutsuvat tällaista ajattelua fatalismiksi. Se ei ole täysin tuntematonta työväenliikkeessäkään. Fatalismi on kohtalonuskoa, joka kertoo kuinka ihmisen toiminta ja historian tapahtumat ovat sidottuja ennalta määrättyyn kohtaloon; jotain tapahtuu vääjäämättä.
Fatalistit olettavat, ettei ihminen voi muuttaa edeltä määrättyä kohtaloaan vaan kulkee väistämättä sitä kohti. Yhteiskunnan kehittyminenkin on ennalta määrätty: edessä voi olla tuhoa tai onnea, mutta kulkusuunnalle ei ole vaihtoehtoa.
Meidän tapauksessamme fatalismi tarkoittaisi, että meistä riippumatta kapitalismi tuhoutuu ja sosialismi voittaa välttämättä. Varhaisessa työväenliikkeessä ei ollut harvinaista, että eräät teoreetikot tulkitsivat historian kulkua lainalaisena prosessina, jonka loppupisteessä on sosialismi – siitä riippumatta mitä ihmiset tässä ja nyt haluavat ja tekevät.
Tiedämme, että Vladimir Iljit¨ Lenin kävi melkoista taistoa tällaisia oppeja vastaan ja halusi korostaa työväenjoukkojen omaa panosta ja kommunistisen puolueen merkitystä historian moottorina.
Näin ajateltiin taatusti myös Suomen vallankumouksessa, jossa työväki tarttui oikeuksiinsa ja halusi pitää kohtalonsa avaimet itsellään. Sosialismi saattoi väikkyä mielissä, mutta jokainen tiesi, että sinne päästään vain omin neuvoin, omin ponnistuksin.
Tehkäämme toinen aikasiirtymä, tällä kertaa 1900-luvun alusta tähän päivään. Kysymme millaisia ovat fatalistiset ajatukset tänään. Löytyykö tämän päivän vasemmistosta kohtalonuskoa?
Vastaamme; kyllä vain ja ainakin kahdella tavalla. Asianlaidan ymmärtämiseksi lainaamme paria sanaa meteorologiasta eli ilmatieteestä. Nämä ovat myrsky ja tsunami. Näitä käsitteitä hyödyntäen kutsumme nykyaikaisia ennalta määräytymisoppeja talousmyrskyksi ja säästötsunamiksi.
Talousmyrsky on näkemys kapitalismin talouskriisistä, joka päätyy uskoon kapitalismin automaattisesta kaatumisesta. Talousmyrskyssä kiinnitetään huomiota ensi sijassa finanssikriisiin, joka iski Yhdysvaltoihin kolmisen vuotta sitten ja levisi koko maailmaan. Eurooppa on ollut siitä lähtien pysyvässä talouskaaoksessa. Tiedämme, että paheneva eurokriisi enteilee pitkäkestoista taantumaa.
Monet marxilaiset tutkijat ovat käyneet selvittämään globaalin talouskriisin kehityskulkuja. Tässä yhteydessä eräät tutkijat ovat rohkeasti lähteneet arvioimaan kapitalismin tulevaisuudennäkymiä ja ennakoimaan, että kapitalismi kuolee omaan mahdottomuuteensa. Kapitalismin talous on vain kerta kaikkiaan niin ristiriitaista, ettei sillä ole elon mahdollisuuksia. Tarvitaan vain haudankaivajaa, joka ohjaa kuolleen ruumiin kuoppaan.
Tutkijat aivan oikein muistuttavat siitä, että markkinataloutta on työnnetty maailman joka soppeen, työvoima on alistettu maailman mittakaavassa voitontavoittelulle ja hyvinvointivaltio on imetty kuiviin. Tutkimustyö on laadultaan erinomaista, mutta kapitalismin kuolinkamppailua pohdiskellaan usein vain talouskysymyksenä.
Taloustutkijat ovat myös kertoneet, kuinka tarkkaan Karl Marx kykeni ennakoimaan kapitalismin kriisikehitystä. Aivan oikein, juuri Marxin kaavailut maailmanmarkkinoiden muodostumisesta ovat 150 vuotta sittemmin käyneet toteen.
Mutta talousmyrskyssä on toinenkin puolensa. Harmillisen usein tutkimuksissa arvioidaan talouden kulkua politiikan ulkopuolella. Näkemättä jää, että talouskriisin taustalla vaikuttavat poliittiset päätökset, joita on tehty puolue-elimissä, parlamenteissa ja julkisen hallinnon monissa yksiköissä sekä keskuksissa.
Talouskriisiä ei taatusti ole kukaan halunnut, mutta talouskriisin synty ei ole ollut automaattinen prosessi. Joku on halunnut jotain sellaista, joka on johtanut talouskriisiin. Puhummekin uusliberalistisista aatteista, jotka ovat lyöneet läpi politiikan kentät. On haluttu sääntelemätöntä kapitalismia, ja tulokset ovat nyt tässä.
Esimerkkejä löydämme Suomestakin eikä kovin kaukaa historiasta. Suomi on uudistanut talouttaan uusliberalismin mallin mukaisesti jo 1980-luvulta lähtien. Harri Holkerin hallitus vapautti finanssitoiminnan lähes kaikista sääntelyistä - vapaan markkinatalouden hengessä – ja alkoi liikelaitostaa valtion hallintoa. Tätä tarinaa ovat jatkaneet Paavo Lipposen sateenkaarihallitukset, jossa mukana ovat olleet myös vasemmistopuolueet. Tämä on politiikkaa eikä vain taloutta.
Talousmyrskyä tuleekin täydentää politiikalla. On jäljitettävä ne ideologiset mahdit, jotka haluavat uusliberalistista politiikkaa. Tämäkään ei riitä. On myös kerättävä vastavoimia ja teroitettava omaa miekkaa.
Talouskriisi ei johda automaattisesti kapitalismin tuhoon. Talouskriisi ei tee työtä meidän puolestamme, kyllä tässä pitää itsekin hikoilla. Haudankaivaja kyllä odottaa, mutta jonkun pitää tehdä likaiset työt ennen häntä. On panostettava radikaalin vasemmiston omaa toimintaan. On kerättävä vastavoimia. On vasemmistopolitiikan paikka. On luokkataistelun aika. Talousmyrsky on vain kriisin selitys, ei sen ratkaisu.
Ei ole häpeäksi lainata Leniniä, jonka tekstejä ei nykymaailmassa paljoa enää lueta. Harmillista, sillä Lenin osasi sattuvasti kirjoittaa poliittisen toiminnan subjektista - tekijästä, jota ehdottomasti tarvitaan, mikäli mielimme kapitalismin kaatamista.
Lenin kirjoittaa, että marxilaisuus eroaa kaikista muista sosialistisista teorioista siinä, että asian objektiivisen tilan ja kehityksen analyysi yhtyy siinä mainiosti joukkojen
”vallankumouksellisen tarmon, vallankumouksellisen aloitteellisuuden merkityksen mitä päättäväisimpään tunnustamiseen."
Siis yksinkertaisesti näin: talouskriisi on objektiivisesti käsissämme, mutta meistä itsestämme riippuu, mihin suuntaan veneen kokka kääntyy. Jotain vastaavaa oli taatusti mielessä niilläkin, jotka kävivät puolustamaan Suomen vallankumousta 1918. Tässä maailmassa ei uskottu, että riistojärjestelmä tuhoutuu omaan mahdottomuuteensa. Oli järjestäydyttävä, oli taisteltava, oli voitettava. Oli itse tehtävä.
Tämä talousmyrskystä. Seuraavaksi toisesta fatalismin muodosta, säästötsunamista. Tällä tarkoitamme outoa oppia siitä, kuinka julkisessa taloudessa on pakko säästää ja karsia palveluja. Tämäkin perustuu uusliberalistiseen ideologiaan. Se vaivaa yhtälailla valtion taloutta kuin myös kuntien taloudenhoitoa.
Toisinaan taudinkuva omaksutaan myös vasemmistossa. Sosiaalidemokraateille se raamatun kohtalonoppia, mutta aika ajoin siitä kärsii myös vasemmalla oleva vasemmisto. Näin ainakin hallituksen taikapiirissä, jossa uskotaan, että julkisen talouden säästäminen on välttämätöntä.
Säästötsunami on oppirakennelma, jonka kolme välttämättömyyttä on niukkuus, tehokkuus ja kilpailukyky. ”Hyveitä”, joiden todenperäisyyttä ei kyseenalaisteta. Uskotaan, että julkisia palveluja on ajettava alas, koska rahaa ei ole.
Erityisesti kuntapolitiikassa säästötsunami vaivaa vasemmistoakin: otetaan yhteistä vastuuta ja kilvan mietitään, mistä on parasta säästää. Ollaan mielellään kunnanisiä ja harmitellaan sitä, että olemme käyttäneet liian paljon rahaa. Tarvitaan kurinpalautusta. On ankaran laihdutuskuurin aika. Näin oletetaan.
Myös säästötsunami on taloudellinen oppi, mutta se on myös jotain enemmän. Se on tapa ajatella julkisesta hallinnosta. Se on fatalistinen ideologia, jonka keskiössä on kilpailukyky ja taloudellinen menestys, ei kansalaisten edut ja tarpeet. Siihen soppaan ei vasemmiston sovi mennä mukaan.
Julkinen talous ei ole kriisissä siksi, että tuhlaisimme liikaa, vaan siksi, että tulot ovat minimoitu. Tästä ovat pitäneet huolen mm. pääomalle tarjotut verohuojennukset.
Nyt olisi paikka radikaalille vasemmistolle: on heitettävä säästötsunamin liturgiat sivuun ja otettava ajattelun aloite omiin käsiin. On peräänkuulutettava uudenlaista ajattelua. On haastettava uusliberalismi myös ajatuksen tasolla. Tarvitaan vastahegemoniaa. On luotava vasta-ajattelua ja haastettava ns. terveen järjen ennakko-oletukset.
Tässä terveisiä tämän päivän vasemmistolle: on kyettävä purkamaan joutavanpäiväinen sanahelinä ja luotava omat tavat keskustella kansalaisille tärkeistä asioista.
Tehkäämme jälleen pieni aikasiirtymä - tällä kertaa 1900-luvun alkutaipaleen Italiaan. Täällä kohtaamme Antonio Gramscin, kommunistin, joka Benito Mussolinin päätöksestä eli elämänsä tähtihetket vankilassa. Gramscin mukaan politiikka ei ole vain taloudellista taistelua, vaan myös ideologiaa ja kommunikaatiota jopa kielenkäyttöä.
Gramscin mukaan luokkataistelua ei käydä vain taloudellisista eduista, vaan myös ajatusten kirkkaudesta. Juuri Gramsci puhui vastahegemoniasta. Hänen mielestään työväenluokan tulee haastaa vallitsevat käsitykset ja totutut ajattelutavat.
Vastahegemonia on ns. terveen järjen arvostelua. Kritiikkiä, joka iskee porvarillisen ajattelutavan ytimeen. Nykymaailmassa se tarkoittaisi sen opin seikkaperäistä arvostelua, jossa terveeseen järkeen vedoten edellytetään julkisen talouden säästöjä. Juuri tässä päivässä luokkataistelu on myös taistelua ajatustavoista.
Suomen kansalaissota oli ensisijassa taistelua toimeentulosta. Se kumpusi taloudellisesta epävarmuudesta, toimeentulon huolesta, elintarvikepulasta ja jopa suoranaisesta nälästä.
Oliko Suomen vallankumous myös taistelua ajatustavoista? Oliko se myös vastahegemoniaa, jota tarjottiin aatteiden tasolla? Vastaamme: kyllä vain, se haastoi myös vallitsevat tavat ajatella ja oli porvarillisen ideologian kritiikkiä. Tosin vielä kovin epämääräisesti ja hajanaisesti. Mutta kapitalismin hautaa kaivettiin myös sosialististen aatteiden innoittamana. Työväestön omanarvontuntoa nostettiin tasavertaisuuden ajatuksilla.
Suomalainen työväenliike syntyi kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, mutta mukana kisassa olivat jo alkutaipaleella myös sosialismin aatteet, uudet tavat ajatella. Tulevaisuuden sosialistinen yhteiskunta väikkyi vielä epämääräisenä utopiana, mutta tavoitteena kuitenkin.
Ajatus yhteisvastuusta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta elähdyttivät taistelutahtoa. Sosialismi heijastui vielä etäällä tuntemattomana maaperänä eikä matkasuunnitelmaa ehditty laatia valmiiksi. Tulevaisuuden reseptit jäivät vielä kirjoittamatta.
Mutta kuitenkin, Suomen vallankumous haastoi porvarillisen ajattelutavan. Esimerkkinä se kertoo, että maailmasta voidaan ajatellakin toisellakin tavalla.
|