|
-opintopiirissä Turun T-talolla
Marxilaisuutta oppimaan – Alas patriarkaatti!
Siitä huolimatta, että marxilainen ajattelu ja sosialismi sekä työväen aate keskittyvät torjumaan ja poistamaan yhteiskunnassa esiintyvää sortoa ja alistamista, ne eivät suoranaisesti puutu naisen asemaan yhteiskunnassa. Luokkajakoa pidetään sorron ensimmäisenä etappina, minkä kautta tapahtuva muutos mahdollistaa muunkinlaisen sorron murtumisen. Marx ja Engels pohtivat kirjoituksissaan moittien suffrageettinaisista, jotka keskittivät taistelutahtonsa ja kumoustaistelunsa nimenomaan naisten aseman parantamiseen varsinaisen työväenliikkeen ja luokkataistelun sijaan, jolloin naiset sivuuttivat aatteen varsinaisen päämäärän ja kamppailun. Marx ja Engels olivat lähinnä huolissaan naisten kohtalosta, jonka he katsoivat olevan sijaiskärsijän asema, kun valtiovalta kohdisti vainonsa heidän kauttaan perheiden luokkataistelua käyviin miehiin. Naiset toimivat välineenä miehiä rangaistaessa.
Toisaalta aatteen miehet pitivät kuitenkin naisen vapauden astetta yhteiskunnan kehityksen mittarina, oman aikansa naisten he katsoivat olevan epäinhimillisessä asemassa. Varsinkin työläisnaisten asema oli kohtuuttoman ankara kahden sortavan systeemin alla, työnantaja saattoi pitää naisia omaisuutenaan siinä missä aviomies tai perheen muut miehet. Historiallinen muutos voidaan nähdä siinä, miten naisten vapautuminen edistyy ja naisen vapautumista voidaan pitää yleisen vapautumisen mittapuuna. Naisen suhde mieheen eli heikon suhde vahvaan paljastaa ihmisluonnon raakalaismaisuuden. Mutta esimerkiksi Juliett Mitchell kritisoi Marxia tasa-arvo-ongelman symbolisoimisesta, mikä vie ongelmalta sen ansaitseman erityisen arvon. Mitchellin mukaan nainen jää osaksi perheen ongelmaa ja hautautuu pohdintaan perheyhteisön rakenteesta.
Marx ja Engels pitivät naisia myös ehdottoman tärkeänä osana, mutta vain osana, suurien yhteiskunnallisten mullistusten mahdollistamista. Naisten täytyi olla mukana taistelussa, mutta esimerkiksi Engels piti porvarisnaisten emansipaatiohaluja ja liittymistä sosialistiseen liikehdintään vapaan rakkauden himoitsemisena ja seikkailunhaluna tarkoituksenaan sivuuttaa työläiset ja luokkataistelu sekä käyttää näitä vain hyväkseen. Engelsin mukaan naisasiaa ja työläisten taistelua ei pitänyt erottaa, eikä naisten ollut hyvä keskittyä sukupuolitetun sorron murtamiseen. Hän piti kiihkeitä feministejä ja naisasianaisia puhtaasti porvarillisena turhanpäiväisyytenä, mikä söi varsinaista vapautumista. Engelsin mielestä kommunistinen valta toi mukaan automaattisesti naisten täysivaltaisen osallistumisen yhteiskuntaan mm. vaaleihin osallistumisen myötä. Todellista tasa-arvoa Engelsin mielestä oli pääoman kumpaankin sukupuoleen kohdistaman riiston poistaminen eikä naisten vapauttaminen jo miehiin kohdistettuun riistoon. Myös myöhempi aatteen mies Lenin oli sitä mieltä, että naisten oma liikehdintä oli ristiriidassa työväenliikkeen kanssa ja että porvarisnaiset halusivat vapautta ja valtaa nimenomaan omalle luokalleen ei työväennaisille.
Jakautunut lojaliteetti
Monet niin sanotun toisen aallon feministit, jotka ovat pohtineet naisen asemaa juuri marxilaisesta näkökulmasta, ovat puuttuneet työväen naisten jakautuneen lojaliteetin ongelmaan. Mm. Aino Saarinen on käsitellyt tätä ja todennut, että alisteisuuksien keskinäistä suhdetta ei ole ymmärretty ja työväen naisten järjestäytymistä on pidetty toisaalta naisten jakamisena ja toisaalta työväen jakamisena. Luokan ja sukupuolen vastakkain asettaminen johtaa työväen naiset kestämättömään tilanteeseen ja kaksinkertaiseen alistussuhteeseen sukupuolen ja luokan paineessa. Ongelmaksi muodostuu, kumpi alistussuhde on lopulta pahempi. Naiskysymys on työväenliikkeelle kiusallinen ja Saarinen pohtiikin, voiko naiskysymystä lopulta edes antaa työväenliikkeelle, koska se ei lopulta ole vain politiikkaan rajoittuva kysymys, vaan luokkarajat ylittävä ongelma eikä se ole edes pelkästään julkisen alueen ongelma vaan ulottuu jokaiseen kotiin ja jokaiselle yhteiskunnalliselle tasolle. Edes työväenliike ei ole vapaa naisten sivuuttamisesta, vaikka itse asiassa kaikki kommunistisen liikkeen perusajatukset ovat lähellä niin sanotun naisellisen elämänpiirin aluetta korostaessaan vastikkeetonta keskinäistä vastuuta yhteiskunnassa. Sillä naisen elämänpiirinhän katsotaan koskevan kaikkea huolenpitoa ja hoivatyötä sekä työelämässä että palkatonta työtä kotona.
Työväenliikkeen ja naisasian välistä suhdetta ja työväenliikkeen osuutta naiskysymyksessä voidaan Saarisen mukaan pohtia miettimällä teesiä, jonka mukaan palkkatyö vapauttaa naisen. Toisaalta samalla on nostettu esiin se seikka, että tällöin naiseen kohdistuu tosiasiassa kaksinkertainen sorto, josta pääosa tulee pääoman kautta. Huomion tulee kiinnittyä nimenomaan työläisnaisiin, jotta työläis- ja naiskysymys ratkeaisivat yhdessä. Ongelmaksi jää, miten paljon tässä yhteydessä lopulta pystytään keskittymään nimenomaan naiskysymykseen ja sorron kaksinkertaisuuteen ja miten naiset itse järjestyvät heitä itseään koskevan seikan taakse. Naiskysymystä tulisikin käsitellä luokkarajojen ylittävänä laajempana kysymyksenä.
Naiseuden ongelmaa on mietittävä toissijaisuuden ideologiasta käsin. Tämä ideologia perustuu siihen, että yhteiskunnassa nainen nähdään vajavaisena miehenä, jonka toiminta-alue on rajallinen ja arvoltaan vähäisempi kuin miehen toimialue. Patriarkaattinen järjestelmä perustuu myös siihen, että nainen on toimialueellaan miehen kontrollin alaisena tavalla tai toisella. Perheessä mies kontrolloi taloutta perheen pääasiallisena ansaitsijana ja kapitalistisissa viitekehyksissä julkisella sektorilla johtoasemassa naiseen nähden. Toissijaisuuden ideologian mukaan nainen elää tehdäkseen toisen olemisen helpommaksi, huolehtien toisen hyvinvoinnista, oli se sitten kotoisella rintamalla perheen pyörittäjänä tai julkisella sektorilla palveluammatissa, hoiva-alalla tai johdon sihteerinä. Palkkatyö luo siis pahimmillaan muodollista tasa-arvoa, jos ajatellaan toimeentuloa. Nainen voi tulla toimeen omalla työllään, mutta saattaa silti toimia alisteisessa asemassa kykenemättä kontrolloimaan omaa työympäristöään tai kotialuettaan. Vaikka Suomessa on esimerkkejä naisista johtoasemissa, lopulta hyvin harva nainen kohoaa asemaan, jossa voi sanoa kontrolloivansa muita tai itseään. Palkkaeroista on tässä yhteydessä ehkä turha puhua, sillä meistä kaikki varmasti tietävät ettei naisen euro edelleenkään vastaa miehen euroa. Taannoisen sairaanhoitajien työtaistelun tuoksinassa moni varmasti huomasi, miten vaikeaa on saada naisvaltaisen alan palkkoja nousemaan. Voidaankin puhua kaksista työmarkkinoista, joilla sukupuolienemmistö leimaa työn ja sen tekijät ja asettaa arvostustason sen mukaiseksi. Esimerkiksi hoivatyötä pidetään kutsumustyönä, jota tehdään intohimosta ei palkan takia, joten siitä pidä kunnon rahaa maksaakaan. Kutsumustyöksi sitä voidaan nimittää osaksi sen takia, että hoivaaminen katsotaan naiselle luontaiseksi piirteeksi. Ja naisiahan hoiva-alalla enimmäkseen on. Naiselliseksi leimautuneella alallakin miesten on kuitenkin jostain syystä helppo nousta tikaspuilla kontrolliasemaan…
Saarinen esittää, että naiskysymystä olisi lähestyttävä etsimällä naisia yhdistäviä, ei erottavia tekijöitä. Eli tarkastelemalla naisten elämänpiiriä. Jo edellä tuli mainittua naisen toiminta-alueeseen kuuluvana toisia varten toimiminen, mitä voidaan kutsua myös ylläpitotyöksi eli työksi, joka muodostuu päivittäisestä uusintamisesta, toiminnasta, joka mahdollistaa yksikön (perheen, yrityksen jne. ) päätehtävän suorittamisen. Ylläpitotyö on vähäpätöisenä pidettyä, arvotonta, mutta välttämätöntä kotityötä, mikä on naisia yhdistävä ja sukupuolia eriyttävä arvokysymys. Tämä arvostuskysymys nousee esille erityisesti kapitalistisessa yhteiskunnassa, jossa suurin arvo annetaan työlle, joka tuottaa taloudellista voittoa, tuottaa uutta, tuottaa rahaa. Jos naisen päätyö tai naisen pääasiallinen elämänpiiri sijoittuu toiminta-alueeseen, jonka pääasiallinen toiminta on ylläpitotyötä, on naisen työn arvostus vaarassa laskea. Miehen työstä muodostuu niin sanottu pääelinkeino ja naisen työn tuotto laskee arvoltaan lisätuloksi, koska taustalla on ajatus naisen pääasiallisesta toimesta kotityön parissa. Mikäli nainen haluaa kuitenkin työskennellä, on hänen keksittävä uudenlaisia selviytymiskeinoja työmarkkinoilla, osa-aikatyö, etätyö, freelancer-työ, helposti löytyvä työ, joustava työ, ylipäänsä työ, joka on helppo yhdistää perhe-elämään. Saarisen mukaan myös yhteiskunnan yhteiskunnalliset tukijärjestelmät voidaan nähdä naisten toissijaistamisen välineinä. Kotona työskentelemisen luonnollistaminen kotihoidontuen maksamisen kautta pitää naiset tyytyväisinä kotityön mukamas palkallistamiseen eikä aja naisia työttömyyskortistoon. Perhepäivähoito on tapa palkata naiset perheen pariin ylläpitotoimeen ja työllistää huonommin koulutettuja naisia päästämään koulutetut sisarensa työhön. Näin samalla yhteiskunta välttyy velvollisuudelta organisoida kunnollinen, koulutettu lastenhoitoinstituutio. Tällainen kehitys syventää juopaa myös naisten välillä, mikä taas johtaa siihen, ettei naisiin kohdistuvaa sortoa pystytä käsittelemään yhteisenä kaikkia naisia koskevana ongelmana.
Lopulta tässä päästään kysymykseen siitä, mitä me yhteiskunnassa todella arvostamme, minkä me koemme tärkeäksi ja arvokkaaksi työksi? Naiset ovat kuitenkin aina tehneet paljon työtä, kuten Juliett Mitchell huomauttaa, vaikkakin biologian ja fysiologiansa takia naista on pidetty tuotantoelämässä arvoltaan vähäisenä työntekijänä.
Arvojärjestyksen muutos
Kapitalismia ei kuitenkaan voi syyttää kaikesta naisiin kohdistuvasta sorrosta, mutta ei voida myöskään ajatella, että sorron murtaminen olisi vaiheittainen prosessi, jossa ensin voitetaan kapitalismi ja vasta sitten voidaan keskittyä seuraaviin ongelmiin, joista yksi on sukupuolten välinen epätasa-arvo. Lopulta ei ole välttämätöntä hajottaa yksilöiden toimialueita, vaan kyse on edelleen hierarkiasta. Tarvitaan rakenteellinen muutos yhteiskunnan arvojärjestykseen siten, että toimialueiden arvotusta tarkastellaan ja muutetaan siten, ettei pelkkä toimialue mahdollista alisteista asemaa. Naisen on kovin helppo asettua ongelman ulkopuolelle juuri tästä ylläpitotoimialueestaan käsin, sillä kontrolli tuntuu aina olevan jollakin toisella naisen sijaan. Naisen elämän arkikokemus voi olla ainaista puurtamista leipätyön ja kotityön paineessa, kun yleisessä tiedossa on kuitenkin ristiriitainen väite toteutuneesta tasa-arvosta ja naisen paremmasta yhteiskunnallisesta asemasta. Naisia vaivaa siis etäisyys ongelman ratkaisun välineisiin sekä ristiriita kokemuksen ja tiedon välillä. Edes työväenliikkeessä naisen asemaa ei voida parantaa miesten toimesta, vaan naisasia on kirvoitettava osaksi liikettä eikä alistettava ratkaistavaksi yleisen sosiaalisen kysymyksen jälkeen.
Mihin tällä kaikella sitten tähdätään? Mihin naiset haluavat vapautua? Onko naisen vapautumisen päämäärä mieheys? Saarinen huomauttaa, ettei miehisen elämänpiirin perspektiiviä tule pitää alisteisen ryhmän vapautuksen mittarina. Ei ole tarkoitus tehdä miehisestä toimialueesta ja kulttuurista ihannetta ja tavoitetta, vaan pohtia patriarkaalisen ja kapitalistisen kulttuurin hierarkioita. Aivan samalla tavalla kuin proletaarin ei ole tarkoitus ottaa kapitalistin sijaa ja jatkaa sortoa ja alistamista uudenlaisessa yhteiskuntajärjestelmässä. Marxin ja Engelsin kirjoitukset ovat hyvin tulkinnanvaraisia ja avoimia, joten tällainenkin tulkinta on ollut mahdollinen. Herran ja rengin dialektiikassa kukaan ei lopulta ole vapaa, vaan valtasuhde nähdään aina suhteessa toiseen ihmiseen ja toisen ihmisen asemaan nähden. Useiden feminististen teorioiden mukaan naiseuden yhteys biologiaan, raskauden, synnyttämisen ja niin edelleen kautta sitoo naisen eräänlaiseen luonnollisen eläimen tilaan ja sitä mukaa alisteiseen asemaan miehisen kulttuurin alapuolelle. Mutta marxilaisuuden mukaan tämä naisen suhde luontoon voidaan nähdä dialektisena erillisyyden ja vastakkaisuuden sijaan. Naiseus toimii siltana luontoon, eräänlaisena inhimillisenä luontona. Tästä seikasta radikaalifeministit ja eksistentialistiset näkökulmat ovat täysin eri mieltä väittäessään, että naisen biologia ja sille alistuminen mahdollistaa naisen sorron, kun biologian kautta raskauden ja synnyttämisen kyvyn kautta naisen ensisijaiseksi ja luonnolliseksi tehtäväksi voidaan käsittää ainoastaan hoivaaminen. Molempien näkökulmien järkeenkäypyys on mahdollista ymmärtää. Äitiyttä pidetään kunniallisena ja luonnollisena naisen elämäntehtävänä, tästä seuraa kapitalistisessa yhteiskunnassa alistava tapahtumaketju: äitiys, perhe, poissa olo tuotantoelämästä ja julkisesta elämästä ja näistä seuraava sukupuolinen eriarvoisuus.
Äitiydestä ja kodista tulee helposti toiminnan ja tuottavuuden, luovuuden vastine, kaikki mitä nainen on. Sukupuolisesta eriarvoisuudesta tulee eräänlaista nykyajan orjuutta, kun kodin sallitaan olevan miehelle rentoutumisen ja lepäämisen tyyssija, jossa nainen toimii ylläpitäjänä ja palvelijana. Tämä kuulostaa kovin rajulta ja kärjistetyltä kannanotolta, mutta on arkisempaa kuin kuvittelemmekaan. Esimerkkejä löytyy hyvinkin läheltä, ainakin omasta perhepiiristäni. Juliet Mitchellin mukaan kyse on siitä, että toisen työ korotetaan kapitalistisessa yhteiskunnassa äärimmäistä arvostusta nauttivaksi tuotannoksi ja toisen työ on palvelua.
Aiemmin jo mainitsin naisvaltaisen työalan arvostuksen puutteen, minkä sanotaan johtuvan työläisten sukupuolesta. Juliet Mitchell on ottanut esiin tähän liittyvän mielenkiintoisen näkökulman tutkiessaan naisten asemaa tuotantoelämässä Englannissa. Edes naiset itse eivät arvostaneet omaa työtään, he mainitsivat työskentelevänsä ”toisarvoisista” syistä, eli seuran vuoksi ja ansaitakseen lisäansioita. Samankaltaisiin kommentteihin olen törmännyt arkisessa elämässä. Naisen suusta voi kuulla, ettei tulisi toimeen ilman miehensä ansioita, joista hän saa osansa erilaisiin rahastoihin. Tai huokaisun, jossa nainen toteaa olevansa onnekas miehensä ansioiden takia, koska voi siten ”harrastaa” työntekoa, josta sinänsä pitää, muttei tulisi sillä ikinä toimeen. Tietysti elintaso voi tässä tapauksessa olla hiukan tavallisuudesta poikkeava, mutta joka tapauksessa jos nainen itse pitää työtä näin arvottomana näpertelynä, kuinka työlle voitaisiin vaatia arvostusta ulkopuoliselta. Samalla tällainen suhtautuminen omaan työhön laskee samaa työtä tekevien työn arvostusta, myös naisten omissa silmissä. Työ ei ole työtä, sen puolesta ei tarvitse taistella. Se on vain seurustelua ja kaverisuhteiden solmimista, sillä ei tarvitse tulla toimeen. Monet naistutkijat ovatkin todenneet, että naisille maksetaan työvoiman arvon alittavaa palkkaa, koska naisten työvoiman arvoa pidetään alhaisempana kuin miesten. Tämä tietenkin on edullista pääomalle ja alentaa yleistä palkkatasoa.
Naiset ovat lopulta hyvin heterogeeninen ryhmä, mitä ei pidä unohtaa. Tästä seuraa että alistus ja sorto koetaan hyvin erilaisin tavoin. Jos kysytään sorrosta Lenita Airistolta, saadaan vastaukseksi, että tasa-arvo toimii, kunhan kodinhoitaja ja siivooja osaavat työnsä. Jos taas samaa asiaa kysytään Lenita Airiston kodinhoitajalta vastaus on jotain aivan muuta. Osa naisista haluaa kieltää sorron olemassa olon kokonaan, ja väittävät, että koettu sorto on vain yksilöstä riippuvaa, ei sukupuolisidonnaista. Ei siis ole ihme, että naisten on vaikea löytää yhteistä pohjaa taistelulle sortoa vastaan. Mutta jos edes osaa naisista alistetaan sukupuolensa perusteella, on se merkki epätasa-arvosta, jota vastaan jokaisen naisen pitäisi nousta, eikä erottua ongelmasta ajatellen, ettei tuo koske minua (koska en kuulu tuohon rotuun, yhteiskuntaluokkaan, vähemmistöön). Se, että sukupuoli toimii jossain yhteydessä sorron lähteenä, tekee meistä kaikista sukupuolemme perusteella alisteisia, vaikka emme itse juuri sillä hetkellä koe kuuluvamme sorrettuihin naisiin. Olemassa oleva sorto tekee myös meidän alistamisemme mahdolliseksi.
|